Ihana viikonloppu takana mihin mahtui kaiken näköistä yllättävääkin ohjelmaa. Rakkaan mieheni Jeren saavuttua töistä, hänellä oli mukanaan yllätys Ella-Stiinalle ( siis itselleen ja naapurin isännille) myöhästynyt synttäriyllätys.Mukanaan peräkärryllä oli maailman melkein rumin peltoauto. Värikin aivan hirveä vihreän harmaa ja musta-punaiset koristeraidat keulassa viimeistelemässä mahtavaa ulkonäköä. Viikonloppu sillä sitten pörtsäiltiin. Tytötkin saavat sen jo liikkeelle. Itse olin Roosa-Marian kyydissä, mutta itse en ole sitä vielä kokeillut. Ei oo välttämättä ihan mun juttu.
Lauantaina tuli käytyä naapurin kanssa kevään ensimmäisen kerran Cafe Atsaleassa( Rukkijoentie7, Paimio) aamukahvilla. Tunnelma oli mitä mahtavin ja sen seurauksena piti hakea orvokkeja kotiin. Viikonloppuna kävi myös ihania sukulaisia kylässä, joita en ole moniin vuosiin nähnyt. Juttu luisti kuten ennenkin. Olo oli mahdottoman iloinen ja onnellinen. Nyt on otettava itseään niskasta kiinni ja pidettävä yhteyttä tiiviimmin. On ihmeellistä miten sitä aina lykkää yhteydenottamista tai kylään kutsumista tai menoa. Vihdoinkin, kun saa aikaiseksi, niin olo on niin onnellinen ja tyytyväinen.
Sunnuntaina kävimme siskoni pojan synttäreillä. sukulaiset olivat jo lauantaina käyneet onnittelemassa. Olin siis siskoni ystävien kanssa juhlimassa. Oli hauskaa seurata pikkulasten ja heidän perheiden touhuamista. Tuli ihanasti mieleen meidän tyttöjen taaperoaika. Kuinka nopeasti aika oikein kulkeekaan, eilen oli taapero tänään on teini. Onneksi itse pysyy aina vaan yhtä nuorena???
Viikonloppuna alkoi myös sormet syyhytä puutarhaan. Se tuntuu tällä hetkellä vaan niin onnettomalta ja surkealta. Epätoivoissani rupesin kastelemaankin jo, vaikka Jere ei asiaa oikein tajunnut. Mitä ihmeellistä siinä on, jos kastelee kuivia tynkiä tai pelkkää multaa, jonka alla EHKÄ kasvaa jotain. Kaiken Kruunuksi, vielä alkoi sataa vettä. Hänen mielestään ei ollu ihan järjen riemuvoitto???
Kaikkeen sitä ihminen itsensä lykkää, KÄÄK. Ilmoitin itseni tänään alkaneeseen juoksukouluun, ihan mun juttu. Siis juokseminen olis kivaa, jos se vaan sujuis, eikä olo olisi ekan lyhtypylvään välin jälkeen, kun ois maratonin juossut. Happi ei kulje ja läähättää. Periksi en antanut, vaikka mieli teki. Niimpä vedin tähän todella timmiin roppaan juoksutrikoot ja jalkaan tietysti lenkkarit. Mukaan otin vielä repullisen tsemppiä. Onneksi en perunnut ilmoittautumistani, vaikka sitäkin ajattelin. Niin oli ajatellut muutama muukin samoilla syillä kuin meikäläinen. Onneksi en kehdannut peruuttaa. Kivaa oli ja usko, että mäkin pystyn vielä joskus juoksemaan, ei enää tunnu niin toivottomalta. Meillä oli todella taitava ohjaaja Päivi Hänninen, Sportvisiumista. On ihan uskomatonta miten hienosti hän osasi vetää 25 henkilöä, maratoonarista meikäläiseen. Innolla jään odottamaan seuraavia harjoituksia.
